Soundtrack
Välittömästi lentolippuvarausvahvistusten kilahdettua sähköpostiin, pääsi Youtubesta soittoon Dingon Rio, ohoi. Radiossa pyöri myös Juha Tapion Copacabana ja Ipanema, ja siitä tulikin koko kevään suosikki. Nämä sekä sopivat bossanovat ja sambat voi mielikuvituksessaan laittaa soimaan tämän tekstin taustamusiikiksi. :D
LA 28.2. - SU 8.3.2015
Meillä oli lennot Lontoon kautta, ja Oulusta Rioon kaikkine odotuksineen saimme matkustaa yhteensä 20 tuntia. Galeão - Antônio Carlos Jobimin kentälle päästyämme otimme taksin jo ennen tuloaulaa sijaitsevasta kopista, jossa sen pystyi maksamaan valmiksi pankkikortilla. Nämä ns. radiotaksit eivät olleet niitä keltasia, joita pyöri joka paikassa, eikä taksikylttiä ollut ollenkaan, mutta ne ovat kuulemma turvallisempia ja luotettavampia, joskin vähän kalliimpia. Kuljettaja kaahaili Copacabanalle alle puolessa tunnissa, ja pääsimme tsekkaamaan sisään Premium Hotel Copacabanaan ihan ihmisten ajoissa lauantai-iltana. Hotelli oli siisti ja viihtyisä, ja ennen kaikkea turvallisen tuntunen. Ensimmäisenä iltana emme juuri muuta ehtineet tehdä kuin käydä vähän käveleskelemässä lähistöllä ja etsiä jotain syötävää.
Sunnuntaiaamuna ensitöiksemme kyselimme hotellin respasta lippuja illan jalitsuotteluun Maracañalla. Hotelli myi vain paketteja, joihin kuului bussikuljetus, lippu ja opastus paikalla (150 rialia / hlö), ja otimme ne, koskapa muuten olisi pitänyt lähteä stadionille todella hyvissä ajoin jonottamaan mahdollisia vapaita lippuja (niitä olisi saanut 40 rialilla).
Ennen bussin tuloa ehdimme käydä paistattelemassa päivää Copacabanan rannalla, jossa todellakin - niin kuin matkaoppaissa oli kerrottu - joko makoiltiin huivin päällä tai istuskeltiin tai seisoskeltiin hiekalla. Kukaan ei maannut pyyhkeellä. :) Hotellilta oli rannalle vajaan 10 minuutin kävelymatka, ja siihen kohti, mihin saavuimme, näkyi sekä Kristus-patsas että Sokeritoppavuori. Aurinko paahtoi, vaikka kello ei ollut vielä paljoakaan, ja fiilis oli ihan uskomaton. Täällä sitä yhtäkkiä istuttiin valkosella hiekalla maailman toisella laidalla!
Copacabana beach
Maracañalle tultuamme aloimme tajuta, että bussipaketti oli todella hyvä ratkaisu. Ihmisiä oli ihan älyttömän paljon ja sisäänkäyntejäkin kymmeniä. Poliiseja oli valtavasti varustautuneina mellakkavermein, kiväärein, hevosin ja koirin. Järjestäjä jakoi meille liput ja näytti, missä tavataan matsin jälkeen, ja opasti sitten oikealle portille. Jonossa meidän mukaan liittyi englantilainen Simon, jolla sattui olemaan meidän viereinen paikka. Hengailimme sitten kolmistaan koko matsin ajan. Meininki stadionilla oli ihan mieletön. Kannustushuudot ja -laulut raikasivat, ja kaikki pikkupojista vanhoihin pappoihin elivät täysillä mukana.
Matsin jälkeen kävelimme rauhassa kohtaamispaikkaa kohti, mutta yhtäkkiä alkoi hirveästi porukkaa rynniä meitä vastaan kasvojaan peitellen ja yskien. Kiipesimme aidalle tähystelemään, mikä siellä oikein on menossa, mutta mitään erikoista ei näkynyt. Kiersimme sitten tapaamispaikalle vähän kauempaa reittiä ja pääsimme ihan ehjinä perille.
Tunnelmia Maracañalta
Maanantaina heti varmistettiin, ettei minun ennen reissua näkemäni uni pääse toteutumaan. Unessa nimittäin hoksasin viimeisenä lomapäivänä, että olimme vain maanneet rannalla emmekä nähneet mitään, mitä olimme aikoneet käydä katsomassa. Niinpä heti aamusta otimme taksin Corcovado-vuorelle, jonka huipulla Kristus-patsas katselee yli kaupungin. Matkaa ei ollut linnun tietä kuin kolmisen kilometriä, mutta liikenne mateli niin, että puoli tuntia siihen ajoon sai uppoamaan. Kuski ei osannut yhtään englantia, mutta minisanastoni avulla sain selitettyä, että haluamme juna-asemalle. Juna olikin juuri lähdössä, eikä tähän aikaan vuodesta ollut liikaa turisteja ylipäänsä missään, joten pääsimme jonottelematta matkaan. (51 rialia / hlö) Hammasratasraiteet veivät jyrkästi ylös läpi sademetsätyyppisten maisemien, ja ylhäältä avautuivat ihan huikeat maisemat. Ihmettelimme aikamme niitä ja tietysti patsasta sekä ihmisiä, jotka (niin kuin mekin) taipuilivat mitä ihmeellisimpiin asentoihin ottamaan valokuvia.
Cristo Redentor
Corcovadolta hyppäsimme taas taksiin ja ajelimme Sokeritoppavuorelle. Tämäkään kuski ei ymmärtänyt englantia, mutta vakutti tajuavan portugaliksi solkkaamani nimen. Näytin varmuuden vuoksi kuvankin, että tuonne. :D Sielläkään ei tarvinnut jonottaa, mutta jonotukseen varattuja tiloja katsoessa pystyi hyvin kuvittelemaan, millasta on pahimpina sesonkiaikoina. Lippu oli 65 rialia / hlö, ja sillä pääsi molemmat pätkät köysiratahissillä ylös. Hissiä piti siis välissä vaihtaa. Taas oli vastassa ihan mielettömät näkymät, ja siellä ylhäällä olisi viihtynyt vaikka koko päivän vain katsellen maisemia, ihmisiä, lintuja ja lentokoneita. Niin, ja pikkusia ihania apinoita, jotka kiipeilivät puissa ja kähvelsivät turistien ruuanjämiä. <3
Sokeritoppavuorella
Ihoa alko jo kuumottaa, ja maltoimme viimein jatkaa matkaa. Ajoimme taksilla Botafogon metroasemalle, ja sieltä jatkoimme metrolla Cinelandiaan. Metroliput (3,50 rialia / kpl) sai näppärästi lippuluukulta, ja ne työnnettiin portteihin, jotka imaisivat kortit sisäänsä. Jos halusi metro-bussi-yhdistelmälipun, piti siitä sanoa erikseen, niin sai kortin, jota ei työnnetä portin sisään. Santa Teresan Selaronin rappusten löytäminen vaati vähän suunnistustaitoa, mutta kännykän offline-navigaattorin avulla ne löysimme. Koko naapurusto oli hauska, värikäs ja hippimäinen mesta. Lapan porttikin nähtiin matkalla.
Lapan portti
Selaronin rappuset
Hämärä alkoi laskeutua, ja me emme halunneet liikkua pimeän aikaan missään epämääräisemmilla alueilla, joten lähdimme suunnistamaan takaisin hotellille. Metrolla pääsimme peräti ihan ulko-oven eteen. Illan käveleskelimme rannalla ja kävimme syömässä Brasilian kansallisruokaa, feijoadaa. Mielenkiintoista, vaikka ei mikään kulinaristinen huippuelämys. Paikalliset treenasivat hiki hatussa rannalle illan tullen pystytettävissä fitnesspisteissä, ja meki hikoilimme ihan myötätunnosta. Rannan kioskien terassella riitti porukkaa, ja kävelykadulle oli ilmestynyt monenlaisia kaupustelijoita.
Feijoada
Tiistaina ajeimme metrolla Ipanemaan ja kävelimme biitsille värikkään ja tuoksuvan torin läpi. Hedelmiä oli niin paljon erilaisia, etten missään muualla ole nähnyt vastaavaa, ja tuoreita kaloja, vihanneksia, kukkia... Biitsillä viihdyimme koko päivän, vaikka minusta se ei ollut niin kotoisa kuin Copacabana. Maisemat olivat kuitenkin uusien ranta-Reibanien läpi katselevia silmiä hivelevät. ("Reibanit" hajosivat aika lailla kymmenen minuutin päästä ostohetkestä. :D ) Ipanemalla tutustuimme myös açaíhin eli acai-marjoista tehtyyn sorbettiin, joka tarjollaan myslin ja erilaisten soosien kera. Maailman parasta, suosittelen!
Hedelmätori
Ipanema
Keskiviikkona päätimme lähteä käymään Jardim Botanicossa, ja taas menimme helpoimman kaavan kautta taksilla. Pääsylippu oli 7 rialia, ja puistossa todellakin riitti koko rahan edestä nähtävää: valtavia puita, apinoita, kolibreja, tukaaneja, kukkia ja muuta eksoottista. Siellä vierähti ihan huomaamatta pari tuntia.
Puiston jälkeen olimme ajatelleet suunnistaa Santa Teresaan. Olin katsonut, että metro-bussilinja kulkee puiston edestä, mutta meillä oli vähän vaikeuksia löytää bussipysäkki, eikä kadulla kulkenut ketään, keneltä olisi voinut kysyä neuvoa. Muutaman sadan metrin päästä Botafogon suuntaan pysäkki löytyi viimein, ja pääsimme Botafogon metroasemalle, jossa vahdoimme metroon, jolla ajoimme Gloriaan asti. Kävelymatkan Glorian asemalta Santa Teresaan piti olla noin kilometrin, mutta mutkitellessa rinnettä ylös se tuntui huomattavasti pidemmältä. Nähtävää kuitenkin riitti, ja siinä kivutessa konkretisoitui Rion kaksi puolta: oikealla puolella tietä hulppeita pytinkejä ja vasemmalla rähjäinen favela.
Tätä rinnettä nousimme ylös
Santa Teresa oli aika erilainen kuin muut paikat, joissa kävimme. Siellä oli ehkä eniten sen näköstä kuin olin kuvitellut Riossa olevan (ehkäpä Rio-elokuvan aaikaansaamana ;) ). Yritimme löytää jossain lukemassani lehtiartikkelissa kehuttua ravintolaa, mutta se olikin hankalampaa kuin arvasimmekaan. Päättelimmen, että sinne mennäkseen pitäisi jatkaa tietä ylöspäin, mutta ympäristö muuttui hämärämmäksi ja slummimaisemmaksi, joten päätimme suosiolla palata alas Santa Teresan keskustaan, ja söimme sen sijaan siellä aivan ihanaa landeruokaa.
Santa Teresa
Ilta-aurinko paistoi vielä hotellille palattuamme, ja menimmekin kattoterassin uima-altaalle vielä polskimaan Kristuspatsaan katveeseen. Auringon laskettua taas vaeltelimme Copacabanan rannalla ja kuuntelimme live-bossanovaa. Huumeita yritettiin myydä vähän joka välissä ("Nice beard. Hasch? Marihuana?"), mutta kaikki uskoivat tiukasta no thanksista ja häipyivät.
Hotellin katolla
Loppuloma kului meidän osalta aika lailla biitsillä - päivisin aurinkoa ottaen ja iltaisin caipirinhoja maistellen. Jos vuokrasi rannan kioskilta aurinkovarjon (10 rialia / päivä), rantapojat kävivät kysymässä aina välillä, saisiko olla jotain syötävää tai juotavaa, ja juoksuttivat kioskista mitä vain keksi pyytää. Yksi pojista myös kertoi, että rannalta kulkevilta kauppiailta kannattaa ostaa suuhunpantavaa harkiten, koskapa niiden sisällöstä ei voi tietää. Voi vaikka tulla huumatuksi ja huomata, että kohta ovat kaikki kamat ympäriltä hävinneet. Ennakko-oletuksista huolimatta Rio tuntui kaiken aikaa meistä kuitenkin turvalliselta. Me säilytimme passeja ja rahoja hotellihuoneen tallelokerossa ja pidimme mukana vain tarpeellisen määrän rahaa - osa piilotettuna niin, että taskujen sisällön voi antaa mahdollisille ryöstäjille ja vielä päästä taksilla hotellille. Niihin rahoihin ei onneksi kertaakaan tarvinnut turvautua.
Riolaiset vaikuttivat rennolta ja iloisilta ihmisiltä, ja tunnelma maisemineen oli jotain aivan omanlaista. Ruokakin oli hyvää, etenkin kilohintapaikoissa, joissa valittiin tiskeiltä mitä haluttiin ja maksettiin kilohinnan mukaan kassalla. Joissakin näistä oli valinnanvaraa ihan mielettömästi, ja silmät söivätkin vähintään yhtä paljon kuin suu.
Lähtöpäivänä tilasimme hotellin respasta radiotaksin, ja onneksi pyysimme sen tulemaan hyvissä ajoin, koskapa perjantai-illan ruuhka oli ihan käsittämätön. Matkaan upposi melkein kaksi tuntia, mutta me rauhoittelimme kuskia, että ei ole hätää, ehdimme kyllä, ja niinhän me ehdimmekin. Toinenkin viikko olisi kulunut Riossa mahtavasti, mutta jäipä nähtävää ja koettavaa vielä seuraavaan reissuunkin!
Kommentit