Tässäpä matkakertomusta kaikille kiinnostuneille. Sorry vain kaikista hintatiedoista ja muista puuduttavista yksityiskohdista, mutta ne on mukana, jos vaikka joku saisi niistä apuja omaa reissuaan suunnitellessa. :) Hyppikää yli, ketkä haluaa enemmän äksöniä.

 

Toinen Amerikkaan suuntautuva matka koitti pikemmin kuin arvattiinkaan, ja tällä kertaa otimme 10- ja 8-vuotiaat lapsetkin mukaan elokuvista ja sarjoista tuttua maata ihmettelemään. Alunperin tarkoitus oli lähteä jo jouluksi reissuun, mutta meidän matkustusaikoihin lennot olisivat olleet triplahintaisia, ja päätettiin suosiolla siirtää hiihtolomaan. Kytkintä nostettiin sitten torstaina heti töiden ja koulujen jälkeen. Päätimme matkoja varatessa säästää reilu 1000 euroa ja ajella Helsinkiin omalla autolla, ja kyllähän se ihan kohtalaisen sukkelasti yhden pysähdyksen taktiikalla menikin. Matkalaukut vietiin suoraa lentokentälle, ja yöksi mentiin velipojan luo muutaman kilometrin päähän.

 

Lento Helsingistä New Yorkiin sujui rattoisasti ainakin lapsilla, jotka olivat innoissaan omista näyttöruuduista. Hiukan tosin jännitti, miten ehditään puolessatoista tunnissa vaihtaa konetta JFK:lla, kun kaikki maahantulomuodollisuudet on siellä ja laukutkin pitää itse viedä tullin läpi. No, laskeuduttiin hiukan aikataulusta jäljessä (ei näkynyt ikkunasta Vapauden patsasta, vaikka kaulat pitkänä kuikittiin), ja kentälle päästyämme vastassa oli henkilökuntaa, joka jakoi meille oranssit express passit, joilla piti saada nopeampaa palvelua. Kuitenkin maahantulotarkistuksessa meitä siirreltiin jonosta toiseen, eikä millään kopilla leimasin kovin vauhdikkaasti käynyt. Joku täti siellä jo sanoi meille, että ei onnistu, ootte jo myöhässä, ette ehdi. Jonossa ehdittiin jututtaa muitakin jatkolennoille kiirehtiviä suomalaisia, ja vitsaillen sekin hermoilu lopulta meni. Leiman saatuamme (lapsista ei tarvinnut ottaa sormenjälkiä ja kuvia) juoksimme hakemaan matkalaukut ja kiirehdimme tympeän oloisen tullivirkailijan kautta pudottamaan laukut taas hihnalle. Siitä sitten vielä piti juosta turvatarkastukseen ja portille. Joka paikassa oli virkailijoita huitomassa, että tännepäin. Ja niinpä me kerettiin kuin kerettiinkin koneeseen. Ehdittiin vieläpä jonkin aikaa puuskutella jonossa portilla. Vielä yksi sykkeenkohotus tosin saatiin lipuntarkistuksessa, kun toinen lapsista ohjattiin sivuun, eikä meille kerrottu, mistä oli kyse. No, se oli onneksi vain joku istumapaikka-asia. Lento New Yorkista Miamiin kesti noin kolme tuntia, mikä meni muuten oikein hyvin, paitsi yksi hukkasi puhelimensa (huomasi vasta myöhemmin) eikä koneessa tarjottu mitään syötävää ja me oltiin nälkäisiä.

 

Miamin lentokentän liikkumissysteemi on nimeltään MiaMover. Vuokra-autokeskukseen sillä päästiin matkustamalla ensin jollain junan tapaisella ja vaeltelemalla sitten melko pitkästi käytäviä pitkin. Aika paljon siellä oli niitä tasamaan liukuportaita, ja kaiken matkaa reitti oli hyvin merkattu violetilla värillä. Autoksi saatiin Nissan Altima, ja lähdettiin ajelemaan lähistöllä olevalle motellille, joka oltiin varattu valmiiksi (loput varattiin aina edellisenä iltana). Autoon piti ostaa sähköinen SunPass-tullimaksu, vaikka etukäteen saatiin toisenlaistakin tietoa. Dollar-vuokraamolla se oli noin 8 dollaria / vrk, ja se piti ottaa koko vuokra-ajalle. Kaikilla teillä ei ole käteismaksumahdollisuutta ollenkaan, ja jos ajelee läpi maksamatta, saa 15oo dollarin sakot + käsittelykulut. Kannattaa siis se hankkia, jos niillä seuduilla ajelee.

 

Perillä oli jo järkyttävä nälkä, eikä vettäkään ollu ehditty käydä ostamassa. Illan ratoksi piti siis lähteä kauppaan. Respan tyttö sanoi, että kauppa on kävelymatkan päässä, ja niin se olikin, mutta me vähän harhailtiin ja kierreltiin ylimääräisiä. Kahmittiin summissa aamu- ja iltapalavermeitä, jonotettiin kassalle järjettömän kauan – amerikkalainen pakkaussysteemi – ja talsittiin viimein nukkumaan.

 

Aamulla oli aikainen nousu ja matkaan lähtö, koskapa tarkoituksena oli ehtiä Cape Canaveraliin katsomaan SpaceX-raketin laukaisua klo 10.10. Pienten harhailujen, tietullien ja hitaahkon liikenteen takia oltiin kymmeneltä vasta Melbournessa, noin 20 mailin päässä laukaisupaikasta. Huomattiin porukkaa kertyvän sillan kupeeseen ja päätettiin itsekin jäädä siihen. Varmistin vielä joltain pariskunnalta, ja oli ne kuulemma siellä raketin takia. Ja näkyihän se raketti: valopallo ja paljon savua kohosi korkeuksiin, mutta ääntä ei kuulunut, ja aika nopeasti se katosi pilvien taakse. No, tulipa nähtyä.

 

Ajeltiin Melbournesta sillan yli A1A-tielle, joka tässä kohtaa kulkee kahden vesistön välissä: toisella puolella on Atlantti, toisella googlemapsin mukaan Indian River. Tietä mainostetaan historiallisena Scenic Routena, mutta ei näkymät ainakaan meistä olleet mitenkään erityisen hehkeitä vaain ihan perusnättejä. :) Sitä huristettiin Cocoa Beachin läpi (näytti olevan hotellien ja rantatarvikekauppojen täyttämä turistikylä) Cape Canaveraliin asti ja käytiin Space Centerin portilla kääntymässä. Kukaan muu ei halunnut sinne sisään kuin Juho, ja niin me päätettiin ajaa Kissimmeehen, seuraavaan yösijaamme (Knights Inn). Pojat jäivät nukkumaan ja tytöt lähtivät kiertelemään ympäristön Disney-aiheisia matkamuistokauppoja, joita näytti olevan paljon ja joissa myytiin tismalleen samoja tavaroita kuin Disney Worldissa mutta puolet halvemmalla. Illemmalla tutustuttiin Kissimmeen Old Towniin, jonka sattumalta hoksasin motellilta mukaan tarttuneesta lehtisestä. Siellä oli mukava katu, jonka varrella oli vanhoja länkkärihenkisiä taloja, joissa oli kivoja putiikkeja ja ravintoloita. Alueeseen kuului myös pieni huvipuisto, mutta me skipattiin se, samoin kuin alueen iltahuvitukset, ja ajeltiin vastapäätä olevan ison Fleamarketin (ei varsinainen kirppis vaan kauppahallin tyyppinen mesta, jossa oli kaikenlaista tatuoijista lähtien), Kissimmeen keskustan (ei mitään nähtävää), kaupan ja Wendy'sin kautta nukkumaan.

 

Lauantaipäivä oli omistettu retkelle Disney Worldiin, jonne motellista oli matkaa 9 km. Aamulla haettiin Stinan kanssa aamupala: kahvia, appelsiinimehua ja donitseja, joista lapset tietysti olivat innoissaan. Pakkailtiin eväät, ja onneksi viime tingassa sulloin mukaan lämmintä vaatetta, koskapa päivästä Disney Worldissa tuli melkoisen tuulinen ja illalla jopa kylmä. Oltiin päädytty Disney Worldin neljästä puistosta Magic Kingdomiin, koska ajateltiin sen olevan eniten meidän muksujen mieleen. Monet turistit käyvät kaikissa puistoissa ja viettävät niissä monta päivää, mutta itsellä ainakin jo yhdessä päivässä alkoi ”celebrate the dreams come true”:t tulla korvista. Pääsylippuja voi ostaa etukäteen netin kautta tai monista turisti-infoista yms. lähiseutuvilla. Meidän motellin vieressä oli huoltsikan pihassa kyltti, jossa luki, että ostetaan ja myydään lippuja, käytettyjä ja käyttämättömiä, ja myyntihinta oli pari kymppiä halvempi kuin muualla. Tiedä sitten, olisiko sieltä ostetuilla lipuilla päässyt sisään. Turisti-infosta yhden päivän liput on saman hintaisia kuin portilta, mutta useamman päivän lippuja saa halvemmalla, ja tietysti etukäteen ostamalla välttää lipunmyyntijonon puistossa.

 

 

Ennen kuin pääsee lipunmyyntitiskille asti, pitää ajaa sisään puiston portista ja maksaa siinä parkkimaksu (14 taalaa), etsiä parkkipaikka (aamulla pääsee kohtalaisen lähelle sisäänkäyntiä, päivemmällä joutuu kauemmas, mutta niiltä alueilta on minijunakyyditys lähemmäksi) ja painaa tarkasti mieleen alueen nimi ja numero. Sitten kävellään lipunmyyntiin (89 dollaria aikuisilta, lapsilta joku taala vähemmän), jonne ei aamulla ollut ollenkaan jonoa. Sen jälkeen saa valita, meneekö puistoon järven toiselle puolelle nostalgisen näköisellä laivalla vai monoraililla. Valittiin laiva, ja matka kesti kymmenisen minuuttia. Vielä pitää lippujen kanssa mennä porteista sisään ja laukkutarkastukseen. Sitten voi aloittaa huvittelun. :)

 

Magic Kingdomissa ei hirveästi ole perinteisiä huvipuistolaitteita. Ne on enemmänkin sellaisia, että istutaan junaan tai veneeseen, joka kuljettaa erilaisten ”maailmojen” läpi. Jonotusajat oli 20 minuutista 100:aan. Omalla pääsylipulla (joka on semmonen pankkikortin näköinen) saa hakea automaatista fastpassin aina tiettyyn laitteeseen, ja sillä pääsee lyhyempään jonoon passissa näkyvällä aikavälillä. Me hoksattiin tämä ominaisuus liian myöhään, koskapa noin kuuden maissa oltiin hakemassa passeja merenneitoseikkailuun, niin aikaväliksi tuli 20-21. Ei me enää siihen aikaan jaksettu sinne jäädä. Osa laitteista oli tosi mukavia, kuten vuoristorata ja lentävät matot, mutta osa vähän plääh, kuten Stichin Alien Teleportation ja Dumbon sirkus, jonne jonotus tapahtui ”uudenaikaisella tavalla”: jonotettiin telttaan, josta sai kaukosäätimen näköisen härpäkkeen, joka alkoi vilkkua, kun sai mennä jonottamaan itse laitteeseen. Teltassa oli jotain leikkivempeleitä, mutta ne ei kiinnostaneet meidän lapsia, eikä teltasta päässyt pois kuin sen vilkkuvan vermeen palauttamalla. Parasta koko puistossa olikin meidän mielestä paraatit, esitykset sekä erityisesti pimeän tultua valoshowt ja kertakaikkisen upea ilotulitus musiikkeineen. Se ei tuntunut loppuvan ollenkaan, vaan aina vaan hienompaa efektiä pläjähti ilmoille, mikä ei tietenkään haitannut. Ilotulitus alkoi klo 20, ja sen jälkeen me lähdettiinkin suoraa pois, mikä ei ihan helppo juttu ollutkaan. Monorailin jonot pullisteli ihmisiä, joten me valittiin taas laiva, jonka kyyti nyt oli jäätävä. Auto ei huolella muistiin painamastamme Aladdin 40:stä huolimatta löytynyt suosiolla, mutta onneksi sentään lopulta, ja päästiin ruuvaamaan lämmitykset täysille.

 

Yö oltiin samassa motellissa kuin edellinenkin, ja aamulla lähdettiin ajelemaan kohti etelää. Lämpötila oli +12. Ajeltiin Interstate 95:tä pitkin Fort Pierceen, josta jatkettiin matkaa taas rannan A1A:ta pitkin West Palmbeachiin asti. Välillä pysähdeltiin leikkimään rantaan ja syömään. Lämpötila kohosi jo 18 asteeseen, mutta tuuli oli niin kylmä, että päätettiin ajaa suoraa päätä maan kuudenneksi suurimpaan outletiin, Sawgrass Millsiin, joka sijaitsi ihan lähellä meidän seuraavaa yöpaikkaa. Paikka oli ihan järjettömän suuri eikä meillä hirveästi kiinnostanut shoppailla, joten käytiin vain murto-osassa liikkeitä, mutta jotain ehdittiin löytääkin. Hotellille (Quality Inn Sawgrass Conference Center) päästyämme saimme kuulla, ettei varauksemme ollut tullut perille ja hotelli oli täyteen buukattu. Aikamme siinä mietittiin, mitä tehtäis, ja respan tyttö soitteli eri paikkoihin. Viimein hän sanoi järkkäävänsä meille jotain, ja päästiin koko reissun hienoimpaan huoneeseen. Ilmeisesti se oli kalliimpi kuin mitä me oltiin varattu, mutta samaan hintaan sen oli se tietysti meille annettava kuin booking.comin varausvahvistuksessa luki, ja vissiin siinä joku ihme tapahtui, kun täydestä hotellista löytyikin meille sijaa.

 

Tämän reissun pääkohde oli Evergladesin suoalue, joka on meidän ”100 maailman ihmettä” -kirjassa. Siihen päätettiin tutustua Sawgrass Recreation Parkista käsin, joka oli noin 30 km:n päässä hotellista. Ensiksi kuitenkin nautiskeltiin hotellin aamupalasta, joka oli ihan eri planeetalta verrattuna aiempiin ja myöhempiin aamupaloihin. Vedettiin navat täyteen ja ajeltiin ensiksi noin 9 km:n päässä olevaan Swap Shopiin, joka on iso kirppis ja ilta-aikaan drive in -elokuvateatteri. Sisätiloissa oli järjettömästi erilaisia pikku liikkeitä ja syömäpaikkoja, ja myytävänä oli kaikkea koiranpennuista kitaroihin. Aiottiin myöhemmin palata elokuviin sinne, mutta ei me sitten tultu palaamaan.

 

 

Recreation Parkissa hyppäsimme mukaan airboat-kierrokselle, jolla viiletettiin puolisen tuntia pitkin rämeikköä. Nähtiin kolme alligaattoria ja monia lintuja, joista kaikista veneen kuljettaja kertoili mielenkiintoisia juttuja. Netistä tulostamani alennuskupongin kanssa retki tuli maksamaan n. 60 dollaria meiltä yhteensä. Samalla lipulla sai tutustua myös pieneen eläinpuistoon, jossa oli monenlaista elukkaa kilpikonnasta Floridan pantteriin. Pientä alligaattorivauvaa olisi saanut pitää sylissäkin, mutta lapset eivät uskaltaneet. Parkissa oli myös myymälä, josta sai kaikkea ihanaa koruista alligaattorinlihapötköihin sekä hodareita ja muuta syötävää.

 

 

Sittenpä me lähdettiinkin jo kohti Marathonia, josta oltiin varattu hotelli seuraavaksi kahdeksi yöksi. Ilma oli kuitenkin niin ihana, että päätettiin pysähtyä paistattelemaan Homesteadissa päivää leikkipuistoon, jossa pieni tumma tyttö halusi kovasti leikkiä Luken kanssa, joka vain juoksi pakoon. Testattiin myös Ihop-niminen ketjuravintola, joka oli aika samanlainen kuin Denny's, eli asikkaat ohjataan pöytään, aterimet on terästä ja lasit lasia, ja listalla on paljon muutakin kuin hampparia. Kauppa-asiatkin hoidettiin vielä ennen loppumatkaa. Jumituin lähtiessä Mäkkärin kahvijonoon, ja senpä vuoksi aurinko oli laskemassa jo, kun olimme noin puolimatkassa Marathonia ja Key Largoa, josta Florida Keysit alkaa. Yritettiin päästä rantaan katsomaan auringonlaskua, mutta niin tiheässä oli asutus niillä main, ettei se onnistunut. Ihailtiin sen sijaan lennosta muuttuvia värejä ja ihanaa maisemaa Overseas Highwayta pitkin kiitäessämme.

 

Varaamamme yöpaikka oli nimeltään Sombrero Resort & Marina, ja navigaattori opasti meidät Sombrero Marinaan, jossa oli vain veneitä ja pieni ulkorakennus. Ehdin jo säikähtää, että venemajoitukseenko tässä jouduttiinkin, mutta onneksi meillä oli virheellinen osoite. Juho oli ladannut puhelimeensa bookin.com-appsin, josta löydettiin ajo-ohjeet, ja oikea paikka olikin ihana huoneistohotelli, josta saimme kaksi huonetta ja vessaa ja yhden keittiön käsittävän huoneiston. Ihastuimme paikkaan ja päätettiin varata se kolmanneksikin yöksi, mikä ei booking.comin kautta ollut onnistunut, mutta respassa sen kerrottiin olevan mahdollista.

 

Tiistaipäivä sujui rattoisasti lorvien. Aamusta jo sännättiin parin kilsan päähän Sombrero Beachille, joka meidän mielestä oli paras testaamistamme Keysien uimarannoista (paljon valkeaa hiekkaa, palmuja, sopivan syvää uimiseen, vessoja, leikkipuisto, piknikpöytiä ja maksuton parkkialue). Makoiltiin ja uitiin nelisen tuntia, minkä jälkeen lapset hinkusivat hotellin uima-altaalle. Siellä vielä paistateltiin ja polskittiin tuntitolkulla, minkä jälkeen päätettiin lähteä syömään. Huomattiin kärtsänneemme ihomme melko huolellisesti, vaikka 50:stä aurinkorasvaa oli holvattu säästelemättä. Apteekista onneksi löytyi rasvaa, jolla ihot saatiin rauhoitettua. Auringonlaskun ihailupaikaksi valikoitui pitkällisen puntaroinnin (heh heh, Juho ja sen fiksaatiot) jälkeen historiallinen Seven Miles Bridge, jota käveltiin kilsan verran. Ihan ei auringon mereen molskahtamista saatu todistaa, kun yksi saarista oli edessä, mutta hienoista väreistä ja fiiliksestä saatiin silti nauttia.

 

Tänä aamuna lähdettiin heti aamupalaksi nautiskelemiemme munakas-makkarakeksien (löytyi kaupan pakastekaapista) jälkeen ajelemaan Overseas Highwayta etelään. Ensin otettiin breikki Bahia Honda State Parkissa, jonka biitsejä on kehuttu maan parhaiksi. Pääsymaksun (10 taalaa / 4 hlöä ja auto) maksettuaan voi valita joko vasemman tai oikean puoleisen rannan. Me mentiin oikealle, jossa oli parkkialue sekä luontokeskus, pieni luontopolku, vanha silta (josta näkee hienosti maisemia, joku snackshop, vessat ja uimaranta. Merivesi vain taisi olla alhaalla, koskapa ei siinä kohtaa ainakaan uimisesta tullut mitään. Hiekkapohjaisella alueella vesi ylettyi vain polviin. Nätti paikka puisto muuten oli! Ennen Key Westiä pysähdyttiin myös Big Pine Keyllä, jossa elää Key Deerejä. Ajateltiin pistäytyä suojelukeskuksessa katselemassa, mutta matkalla joku kiltti setä kertoi meille, missä oli nähnyt peuroja, ja siellähän oli yksi ruohoa syömässä vieläkin, ja sen bongaaminen riitti meille. Yritettiin samalta saarelta vielä etsiä No Name Pubia, jonka pitsoja hehkutettiin matkaoppaissa ja monilla nettisivuilla, mutta ei sinnikkäästä yrittämisestä huolimatta löydetty sitä.

 

Key Westissä päätettiin aloittaa kaupunkiin tutustuminen Usan eteläisimmästä pisteestä. Sen vieressä oli merkkaamaton alue, jossa oli parkissa autoja, ja me hurautettiin omakin sinne. Kysyin varmuuden vuoksi vieressä kookospähkinöitä kauppaavalta mieheltä, mikä alue se oikein oli. Kuulemma oli joku yksityinen piha, mutta ei siellä kukaan käy sakottelemassa, hyvin voidaan jättää auto siihen. Ostettiin häneltä myös kookospäihkinä, johon setä porasi reiän ja tökkäsi pillin. Paikasta oli matkaa Mallory Squarelle saaren toiseen laitaan vain pari kilometriä, niin päätettiin skipata keskustan ruuhkat ja jättää auto suosiolla siihen koko päiväksi ja kävellä. Se huono puoli oli, että oli armoton vessahätä eikä sillä puolella kylää ollut mitään kahviloita tai muita yleisiä rakennuksia. Käveleskeltiin kuitenkin rauhallisia, ihanien pastellisten puutalojen reunustamia pikkukatuja Bahia Villagen läpi keskemmäksi kaupunkia ja mentiin syömään. Matkaoppaasta olin lukenut, että Key Westissä pitää maistaa Conch Fritteseja, ja minähän tein työtä käskettyä ottamatta selvää, mitä ne oli. Myöhemmin googletin, ja paljastuivat kotiloiksi. :P Ihan hyviä sinapin kanssa kuitenkin.

 

Kierreltiin ympäri kaupunkia ja päädyttiin Aqariumiin, jossa oli juuri ruokintakierros alkamassa, ja päätettiin liittyä seuraan (15 ja 8 dollaria, ja samoilla lipuilla pääsisi seuraavana päivänä uudestaan). Siellähän oli nähtävillä monenlaista vedenelävää, ja paikka oli siitä kiva, että moniin eläimiin sai koskea. Pikkuhaihinkin. Akvaarion jälkeen piti tietysti maistella paikallista herkkua, Key Lime Pietä, ja hyväähän se oli. (Marathonista saa kuulemma Key Westin jälkeen parhaat piirakat.) Auringonlaskua suuntasimme katsomaan Mallory Squarelle, niin kuin näköjään melko monet muutkin. Saatiin kuitenkin sijaa ja ihasteltiin auringon painumista mereen. Aukio heräsi samoihin aikoihin eloon, ja jos minkälaista katutaiteilijaa ilmestyi viihdyttämään turisteja. Seurattiin niitä hetken aikaa, ja käveltiin sitten Hemmingwayn talon kautta autolle, joka oli vielä tallessa paikallaan.

 

Bahia Honda Beach

 

Torstaina mentiin aamupalalle lähellä sijaitsevaan Wooden Spoon -ravintolaan, jota kehuttiin matkaoppaassa ja joka vaikuttikin olevan melkoisen suosittu. Ulkonäöltään paikka oli perus amerikkalainen ja kotoisen nukkavieru, mutta ruoka, joka kaiken odottelun jälkeen saatiin eteemme, oli kyllä hyvää. Sittenpä me jatkettiin matkaa Marathonista kohti Miamia. Päivästä näytti tulevan lämmin eikä yhtään huvittanut mennä seisomaan Miamin liikenneruuhkiin. Onneksi siinä matkaopasta selatessani silmiin sattui Venetian Pool Coral Gablesissa. Oltiin muutenkin menossa Coral Gablesin kautta, koskapa meidän piti käydä ostamassa liput seuraavan päivän baseball-matsiin, ja päätettiin mennä ainakin katsomaan, millainen paikka Pool oikein oli. Ja sehän oli oikein ihana paikka! Meidän lisäksi siellä ei ollut montaakaan ihmistä, mutta kassan täti (pääsymaksu noin 4 ja 6 dollaria) sanoi, että kunhan spring break kunnolla alkaa, paikka on ammuttu täyteen. Siellä oli iso uima-allas, joka oli erotettu erisyvyisiin osiin, pieni hiekkaranta, vesiputouksia, kaarisiltoja, torneja ja värikkäitä gondolitolppia sekä vessat, pukuhuoneet ja suihkut. Normaalisti alueella ei saa syödä omia ruokia vaan siellä on pieni kahvila, mutta nyt se ei ollut auki eikä kukaan huomautellut meidän eväistä. Lapset polski koko sen kolmituntisen, mitä alueella viihdyttiin, ja me otettiin aurinkoa.

 

Venetian Pool

 

Koko Coral Gables, yksi Miamin asuinaluista, jossa myös Miamin yliopisto sijaitsee, oli kerrassaan ihana. Paljon rehevää kasvillisuutta, hienoja taloja, siistiä ja kohtalaisen rauhallista. Yliopiston lipputoimistolta käytiin hakemassa liput baseball-matsiin, jonka olin jo ennen reissua etsinyt netistä. Haluttiin käydä katsomassa jotain paikallista urheilua, mutta amerikkalaisen jalkapallon kausi oli tauolla. Arvelin, että yliopistolla on kohtuuhintaisia pelejä, ja niinhän ne olikin, noin 20 dollarilla päästiin koko perhe. Liput saatuamme ajeltiin Calle Ocho -tietä pitkin läpi Little Havannan ja Downtownin motellille lentokentän lähettyville (Parkway Inn Miami Airport), joka ei ulkonäöltään hurmannut, mutta huoneisto oli mukavan näköinen retrosisustuksineen. Tosin ikkunat huoneissa oli jotain ihme liparetta, joka ei juuri ääntä eristänyt. Korvatulppasella ei ollut onneksi ongelmaa, toisin kuin ilman niitä nukkuvilla.

 

Perjantaina lähdettiin heti aamusta South Beachille. Jostain luin, että kolmannen kadun (3^rd Street) paikkeilla on lapsille parhaat rannat, ja päätettiinkin parkeerata ihan Ocean Driven päähän parkkialueelle. Taksa oli kyllä aikamoinen: 25 dollaria / päivä, mutta olipa se ainakin vartioitu ja hyvällä paikalla: heti parkkialueen takana oli vessarakennus yms. ja sen takana ranta. Samaa hintaluokkaa parkeeraus näytti muuallakin South Beachin alueella olevan, joskin joihinkin näytti pääsevän 15:lla. Oltiin niin aikaisin liikkeellä, että mahtumisen suhteen ei ollut ongelmia, mutta myöhemmin päivällä alue näytti olevan täynnä. Rantatuoliyrittäjätkin vasta levittelivät kamppeitaan. Lämmintä kuitenkin oli, ja monessa paikassa oli jotkut vaate- tms. kuvaukset menossa. Käveleskeltiin katsomaan satamaa, josta Karibian laivat lähtevät matkaan, ja köllittiin sitten rannalla. Välillä vietiin ylimääräiset tavarat autoon ja käveltiin Ocean Drivea ihaillen Art Deco -taloja ja Muscle Beachin treenattuja kroppia. ;) Ocean Driven varrella ei ollut mitään pikaruokapaikkoja, vain ravintoloita (joihin ei niin aurinkoisena päivänä huvittanut hautautua istumaan) ja muutama turistikauppa, mutta poikkikadulta löytyi pitsaa. Syöskenneltiin sitä Lummus Parkissa, ja palattiin takaisin rannalle loppu päiväksi.

 

Baseball-stadionkin sijaitsi Coral Cablesissa, jonne South Beachilta ei ollut matkaa kuin parikymmentä kilsaa, mutta matkaan upposi liki tunti. Oltiin kuultu monelta eri ihmiseltä etukäteen, että baseball on tylsää, mutta meillä katsomossa oli tosi hauskaa. Ottelun aluksi kuunneltiin tietysti kansallislaulu käsi sydämellä, ja yleisö eli pelissä mukana täysillä hihkuen, huutaen ja taputtaen. Äänitehosteet oli hauskat, kojujen eväät ihania ja kaiken kukkuraksi Hurricanesin maskotti tuli antamaan meidän lapsille omat pallot nimikirjoituksineen. Katsottiin matsia reilu kaksi tuntia, ja siinä vaiheessa se oli vasta noin puolivälissä, ja päätettiin katsoa netistä, miten se päättyi.

 

Lauantaina olikin aika heittää hyvästit Floridalle ja suunntata kohti Suomen tuiskuja ja pakkasia. Lento lähti yhden maissa, joten me vain pakattiin kamat, käytiin vähän aikaa katselemassa laskeutuvia koneita ja ajettiin sitten palauttamaan auto. Melko hiekkaisessa kunnossa se oli, mutta setä ei sanonut mitään. Taas lennettiin New Yorkiin, hiukan rauhallisempi vaihto kuin edellisellä kerralla, ja Helsinkiin. Passatti odotteli meitä kiltisti, ja hypättiin saman tien matkaan kohti Oulua. Mukava ja kaikin puolin onnistunut reissu oli. Lapsille kaikki oli uutta ja ihmeellistä, ja itsekin sai monenlaisia uusia kokemuksia ja elämyksiä. Loppuajasta kelikin oli juuri sopivan lämmin. Akut sai ladattua ensi kesään asti. :)